Missio
Eräänä paahtavan kuuman heinäkuun loppupuolen iltana kaksi ystävystä suuntasi ydinkeskustan terassille sulattelemaan yhdessä nauttimansa luonaan jälkeistä täyttymyksen tilaa. Puhe kääntyi keikkojen raadolliseen maailmaan, jota yleisö käydessään keikoilla ei välttämättä tule ajatelleeksi. Se maailma – jossa hiki virtaa, rööki palaa, pinna on kireällä, jutut räävittömiä ja vitsit huonoja – on usein keikkakävijältä piilotettu, mutta juuri siinä päästään rokkenrollin ytimeen.
Eräänä paahtavan kuuman heinäkuun loppupuolen iltana kaksi ystävystä suuntasi ydinkeskustan terassille sulattelemaan yhdessä nauttimansa luonaan jälkeistä täyttymyksen tilaa. Puhe kääntyi keikkojen raadolliseen maailmaan, jota yleisö käydessään keikoilla ei välttämättä tule ajatelleeksi. Se maailma – jossa hiki virtaa, rööki palaa, pinna on kireällä, jutut räävittömiä ja vitsit huonoja – on usein keikkakävijältä piilotettu, mutta juuri siinä päästään rokkenrollin ytimeen.
Kahvin kyllästämän keskustelun kautta he saivat yhteisidean keikkailun dokumentoinnista. He halusivat tuoda näytille sen, että keikkapäivä ei rajoitu siihen puolituntiseen tai kolmeen varttiin, jonka yleisö näkee, vaan tapahtumana se on kokonaisvaltainen elämys. Itse keikka on vain välissä.
Luontaisesti työtä ruvettiin tekemään omista lähtökohdista käsin.
Sarlos on tehnyt etnografisesti musiikintutkimusta, sekä kirjoittanut musiikista ja siihen liittyvistä tapahtumista:
”Havainnoidessani Etelä-Amerikassa eri alkuperäiskansojen musiikilla kyllästettyjä rituaaleja panin merkille, että ainoastaan rituaalin aikana tehdyt asiat eivät ole tärkeitä, vaan koko konteksti, valmistautuminen ja jälkitila luovat yhdessä holistisen kokemuksen. Halusin siirtää tätä ajattelua myös suomalaisen rock-musiikin pariin, jossa yhtye toimii eräänlaisena heimona, jonka yhteisen tekemisen ilmentymä itse konsertti on, mutta jonka ympärille kytkeytyy paljon muutakin.”
Tolonen on jo muutaman vuoden ajan pyrkinyt kuvillaan tallentamaan rocknrollin maailmaa seuraten mestareiden viitoittamalla polulla:
”Barry Feinstainilta opin, että parhaat rokkikuvat syntyvät jostain muualta kuin itse keikalta. Keikan näkevät kaikki, mutta takahuoneeseen kurkistavat vain muutamat. Loistavia valokuvaajia löytyy monia, mutta esiin nousee erityisesti Annie Leibovitzin työ Rollareitten kiertuevalokuvaajana 70-luvulla. Mieleenpainuvimman tarinan kertovat ne kuvat, joissa Keith norkoilee takahuoneiden ja hotellien käytävillä.”
Ideat ja kaksikon taustat ruokkivat toisiaan siinä määrin, että he päätyivät yksimielisyyteen siitä, että kyseinen projekti on pantava aluilleen. He löivät kättä päälle siitä, että alkuunkaan he eivät pyri olemaan objektiivisia, sillä henkilöinä he havaitsevat tilanteet omasta näkökulmastaan käsin.
Vastapainona lyhyille sadan kuudenkymmenen merkin viesteille ja nopean rullaamisen aikakaudelle he päättivät luoda kunnon paketin aina silloin, kun siltä tuntuu. Kokonaisen tarinan, jonka visuaalista ja kirjallista antia lukija voi seurata hetki hetkeltä. Näiden hetkien välissä oli itse konsertti.
Keikka oli välissä.
