Solitifesteiltä kotikenttäkeikkaan
12:46
Herään kotoani ja poikkeuksellisesti otankin puhelimen heti kouraani ennen aamumeditaatioita ja venyttelysessioita. Rakastan pitää puhelimeni poissa kunnes nämä kaksi asiaa on hoidettu: pieni gäppi alitajunnan maailman ja informaatiotulvan välissä tekee mielenrauhalle ehdottoman hyvää. Olemme sopineet Black Lizardin poikien kanssa, että tänään lähtisimme liskojen matkaan Malmitalolle todistamaan kotikonnuilla tapahtuvaa harvinaislaatuista konserttia. Olemme yrittäneet viime päivät kysellä aikatauluista, mutta kukaan bändin jäsenistä ei ole valottanut meille enempää päivän suunnitelmista
”Olisko kolmelta?” olimme pari päivää aikaisemmin ehdottaneet Tolosen kanssa lärvikirjakeskusteluun.
Kukaan ei ollut vastannut viestiin pariin päivään. Aloin jo herätessäni pelätä, että kävisi kuten elokuun viimeisenä päivänä Kalasataman Soliti Festin aikaan, jolloin alunalkaen olimme suunnitelleet tekevämme Keikka oli välissä –jutun liskojen kanssa, mutta joka kuihtui sitten samana päivänä. Pojista ei kuulunut koko päivänä mitään. Tulimme festareille vieraina taisteluparini kanssa. Näimme heti saavuttuamme bändin laulajakitaristin Paltsan ja liskojengin soolokitaristin Jonin seisomassa Kalasataman konttiaukiolla.
Tervehdyksenä saamme välittömästi syvät pahoittelut päivän onnettomasta käymättömyydestä:
”Sori, tänään ei pystynyt. Tässä oli vähän kaikkea säätöä tänään.” Joni ilmoittaa
”Joo, sori tosiaan. Tää oli vähän huono päivä”, Paltsa lisää
Tolosen kanssa olisimme halunneet tehdä jutun jo tuolloin. Salaa olemme kuitenkin ihan tyytyväisiä, sillä voimme ottaa päivän juhlinnan ja hedonismin kannalta. Lisäksi poikien pahoittelu on suorastaan vilpittömän emotionaalista.
”Ei siinä mitään. Otetaan joku toinen kerta sitten.” tokaisen.
”Onko teillä jotakin tulevaa sovittuna jo?” Tolonen kysyy.
Olemme onnekkaita:
”Joo itseasiassa meillä olisi yks aika hyvä keissi tulossa tuossa lokakuun eka päivä. Malmitalolla. Se on aika ainutlaatuinen keikka.” Joni kertoo.
”Paluu kotikonnuille, mehän ollaan sieltä alun perin kotoisinkin. Siis kunnon kotikenttäkeikka” Paltsa tarkentaa.
Jään miettimään asiaan sekunneiksi. Kotikenttäkeikka.
Malmitalo.
Kotikenttäkeikka.
Kotikenttäkeikka Malmitalolla.
Innostun.
”Se voisi olla aika kova juttu”, totean
”Joo, vähän spessumpi keissi” Tolonen lisää
”Haluisitteko tulla silloin?” Paltsa kysyy
”Joo, todellakin”, vastaamme molemmat
Lyömme kättä päälle. Lokakuun eka päivä. Todellakin.
Ja nyt mennään. Otan Tolosta hihasta kiinni ja painumme festarihumuun. Kesän paras päivä. Elokuun viimeinen. Solitifest. Huomenna alkaa syksy. Ja tipaton aikakausi. Viimeinen uintikeissi siunausten kera. Kymmenen vahvaa hengitystä ennen hyppäämistä elokuiseen Itämereen. Mehudisco ja TekstiTv-666 jatkoilla. Crowdsurfing. Seitsemäs Campari. Kutosen pihalla lisää herkkua ja porkkanapiirakka. Liskomies ympyrätalolla hoippuu bootsit jalassa. Kultainen temppeli. Raatokallio. Jääkoirakarhu lemmikkinä. Teetä ja My Bloody Valentinen kitaramaisemat kuulostavat aivan keittiön industrialisoidulta monitoimikoneelta. Ratikat kuulostavat aamutuimaan ihan My Bloody Valentineltä. Kultainen Temppeli. Josafat.
Päivässä ja yössä on yksi vaihde.
Ja se on täysiä.
All the way.
Yks yli Yks
13:01
Vartin odottamisen jälkeen liskojengistä joku vastaa viestiini.
”Kello kolme on hyvä. Tulkaa suoraan Kaapelille”
Helpotus. Nukahdan uudelleen. Näen unta jostakin lyhyttukkaisesta androgyynistä kitarajumalasta, joka ei suostu esiintymään ilman kokaiinia. Nukun sikeästi puolitoistatuntia.
Kiire tulee aina vasta lopussa
14:32
Aamumeditaatio jää kokonaan välistä pidempien unien kustannuksella. Aamukahvin ehdin paahtaa ja kaksi savuketta sentään polttaa. Käärin yhden vielä mukaan matkalle. Nyt menoksi. Kello on jo viis vaille kolme. Miten tää voi olla näin hankalaa aina lähteä ajoissa. Vähän aikaa sitten mulla oli kaksi tuntia aikaa. Ja ihan äskenkin vielä puoli tuntia. Aika on suhteellista. Mun kanssa se tuntuu aina kulkevan suhteettoman nopeasti. Kiire tulee aina vasta lopussa. Ja nyt on jo kiire. Mietin, että tää on kyllä pahin tapa mitä mulla on. Ei kahvissa ja tupakassa nyt oikein mitään. Niillä satutan tasan itteäni ja siihen mulla on kyllä oikeus. Ihan lakipykälänkin varjolla. Mutta myöhästely. Mua kismittää suunnattomasti, että mä tavoillani satuttaisin muita. Toisten venaaminen on kyllä vittumaista. Vituttaa olla se eka. Ja se vika. Se joka joutuu odottamaan. Ja se jota joudutaan odottamaan.
Kaapelin kasvatit
15:11
Saavun Kaapelitehtaan jylhien tiilisenien väliin jäävälle asfalttikaistaleelle. Kaukaa erotan yhtyeen rumpumaestron, Onnin. Vasemmalla toisen bändin jäsenet pakkaavat vahvistimia ja rumpupönttöjä autoon. Paikkahan on treenikämppiä pullollaan. Onni on treeniksen ulkopuolella ja puhuu puhelimeen. Hänellä on päässään musta hattu, jossa on oranssi tupsu. Housujen lyhyet lahkeet paljastavat niin ikään sävykkäät, oranssit sukat. Silmillä ovat pyöreät aurinkolasit. Ruskeaan takkiin on ommeltu salmiakkikuvioita ja jalassaan hänellä ovat ruskeat, nauhattomat kengät. Mieleeni tulee ranskalaisen kenkälankkipojan ja kuuskytluvun lopun newyorkilaisen hämytaiteilijan raikas risteytys.
”Tervehdys”
Onni on juuri lopettanut puhelun ja kättelemme. Tolonen ilmestyy paikalle jostakin väliköstä.
”Hyvää päivää”
Aurinko paistaa, mutta Kaapelin kujalle auringon säteet osuvat vain tummien varjojen muodossa. Treenikämppä sijaitsee liukuesteisten portaiden ja parin raskaan rautaoven päässä maan alla. Käytävällä on lojumassa kaksi Hammondkopiota. Mietin mihinköhän ne ovat matkalla. Treeniksellä Paltsa pähkäilee mukaan otettavien tavaroiden kanssa.
Tervehdimme.
Keskellä treeenikämppää punaisella matolla istuu kiharatukkainen Jaire kummallisenmuotoinen keissi sylissään. Hän on muuta liskojengiä vanhempi herramies, joka treenaa samalla treenikämpällä orkesterinsa Octopus Syngin kanssa. Mieleeni tulee suoraan Altamontista tai Woodstockista vastentahtoisesti irrotettu tietoisuuden ilmentymä, joka mielikuvassani tuntee kaihoa integroitua takaisin kukkien, hapon ja vapaan rakkauden aikakaudelle. Osaan kuvitella tilanteen, jossa Jaire, Jorma Kaukonen ja Timothy Leary istuvat kahvipöydän ääressä suunnittelemassa Wolkswagenin Transporterilla suoritettavasta pienibudjettisesta kiertueesta, jossa yhdistyy musiikki ja idealistinen politiikka.
Jairen on määrä esiintyä tänään Liskojen kanssa vierailevana artistina.
Äkkiä mielikuvani haalistuvat, kun tajuan treenikämpän näyttävän kovin erilaiselta verrattuna viime kertaan. Olen käynyt täällä joskus kolme vuotta sitten viimeksi. Muistan silloin kämpän olleen sikinsokin täynnä tavaraa. Nyt piuhat ovat kauniisti hyllykössä. Soittokamat ovat seinää vasten suorissa pinoissa. Rumpujen eri osille on omat paikkansa. Akustointilevyihin on teipattu, liimattu ja niitattu vanhoja valokuvia ja menneiden tapahtumien promojulisteita.
Muistan elävästi viime kerrasta lapun, joka oli kiinnitetty näkyvälle paikalle:
POLTTAKAA NE RÖÖKINNE ULKONA!
HAISEE KALMALTA!
(MINÄ EN.)
Jonin mukaan joitakin ”Nähtävästi vituttaa kuin poltettiin röökiä sisällä”
Nyt lappu on tiessään. Treeniksellä ei tuoksu tupakka.
Eikä kalma.
Se tuoksuu sähkölle.
”Tarvittais nyt iso auto Kaapelille”
15:29
Soittotavaraa on rapun välikössä kasaksi asti. Katseeni kiinnittyy tuhottomaan määrään kitaroita. Parin kitarakeissin käsikahvassa on lentokoneen tavaratunnistuslappu, jossa lukee kolmikirjaiminen merkintä CPG. Joltakin Christianian ekskursioreissun jäljiltä muistan sen tarkoittavan Kööpenhaminaa. Kitarat on ollut kiertueella. Todennäköisesti jätkätkin niiden mukana. Kuulen Onnin puhuvan taas puhelimeen
”Tarvittaisiin iso auto treenikselle. Joo, kyllä. Kaapelitehtaalla”
Mua naurattaa hiljaa mielessäni. Olimme juuri edeltävänä iltana olleet Ison Auton matkassa, ja assosiaatio on väistämätön. Ennen tapaamaton nuori nainen kävelee ulos myös. Hän esittäytyy Hennaksi. Hän kertoo tulevansa laulamaan kappaleen vierailevana artistina. Harvinaislaatuinen ilta tosiaan, ystäviä on otettu feattamaan useampia.
Juuri ennen taksin saapumista paikalle kurvaa yhtyeen basisti, Lauri. Hän tulee omalla autollaan paikalle ja kertoo, että menee omia reittejään keikkapaikalle. Hän selvittää jotakin Hermannin varastosta ja jostakin piirtoheittimistä. Ja jotkut pari tyyppiä hän mainitsee myös. Huomaan, että Laurilla on jalassaan samanlaiset mustat Vansit kuin mitkä majailevat omassa kenkähyllyssäni. Hän on huolitellun tyylikkäänä. Rauhallinen ja sanojaan punnitseva. Basistin rauhallisuus ei tee hallaa yhtyeelle, pysyy rytmiikka harkittuna.
Lauria olen nähnyt useasti Kaisaniemessä kulkemassa farkkutakki ja flanellinen ruutupaita päällään, tukka rennosti, mutta siististi sivulla. Hän on pelastanut mut pinteestä muutamaan otteeseen yliopiston kirjaston myöhästymismaksujen kanssa. Pari vuotta takaperin sattumalta törmättyämme Kaisatalon aulassa hän kertoi Black Lizardin juuri julkaisseen kymppituumaisen norjalaisen Fuzz Club -yhtiön kautta. Halusin uuden julkaisun pyörimään soittimeeni, joten sovimme treffit samaiseen aulaan. Levy on kova. Erityisesti mieleeni jäi kappale ”Some Drugs”.
Mieleeni tulee myös samaiseen levyyn liittyen ensi kuuntelukokemus. Laitoin levyn suoravetoisen soittimeni luotettavaan kelkkaan ja laitoin neulan paikalleen. Istahdin sohvalle hörppimään jäisillä mustikoilla terästettyä appelsiinimehua tutkien levynkantta.
”Onpa liskot hakeneet vähän erilaista poljentoa ja ääniestetiikkaa kuin aikaisemmin”, mietin hiljaa itsekseni ensimmäisten tahtien sävelten puskiessa sterkoista.
Muutaman sekunnin päästä tajusin, että soittimen pyörimisnopeus oli tietenkin jäänyt normi LP:n pyörimistahtia 33rpm vastaavaksi, ja tätä kymppituumaista pyöritellään 45rpm nopeudella. Klassinen.
Paltsan ääni muuten kuulostaa aika raikkaalta tuolla nopeudella.
Taiteilija saarella
15:43
Taksiin jää paljon tilaa, vaikka soittokamaa on kasoittain mukana. Mua huvitti kaikkien asettauduttuaan paikalleen, kun Jairen sitar otettiin aitiopaikalle taksin etuosaan. Kuski nimittäin halusi köyttää sen turvavyöllä kiinni, jotta se ei tipahda penkiltä tiukoissa kurveissa. Sitar näyttää etupenkillä paikkansa tuntevalta kuninkaalta, joka tarkkailee ohi kulkevia maisemia valtaistuimeltaan.Istahdan auton keskiosaan Onnin vierustalle. Tiedustelen kuinka näyttelyn lopetusbileet sujuivat. Rauhallisesti ja innokkaissa merkeissä kuulemma. Hyvä, mutta osittain ristiriitainenkin kombo.
Onnilla on työhuone Kaivopuiston edustalla olevalla Harakan saarella. Hän käyttää päivänsä mietiskellen ja inspiroituen meren äärellä kalliolla istuen. Hän vaikuttaa itse seesteisyyden ilmentymältä. Absolutisti ja äärimmäinen kulttuurin ystävä. Itsekin kävin tutustumassa harakan saareen vastikään ensimmäistä kertaa; vesibussi vei lyhyen matkan laiturilta saarelle, jossa Onni myös piti näyttelyään viime ajan töistään.
Galleria oli vanhan venevajan mallinen rakennus. Talossa ei ollut saapumishetkellämme ollut ketään, mutta lappu kehotti vieraita nauttimaan tarjoilulautaselta keksejä ja kaatamaan lasillisen marjamehua pöydällä tönöttävästä viinipullosta. Mikä vieraanvaraisuus.
Seinällä oli tauluja, joissa lasivärejä sekoittamalla oli Onni saanut aikaiseksi psykedeelisiä abstrakteja kuvioita. Kontrasti oli raju, sillä tauluissa oli käytetty paljon vastavärejä. Kuvioista syntyi hahmoja. Näin jossakin teoksessa punaista tulta hengittävän lohikäärmeen ja toisessa salvian herättämän hengennäyn, joka nousi jonkin paholaismaisen olennon kidasta.
Keskellä näyttelyä oli kaisla, jossa roikkui värikkäitä kondomeja.
Lattia narisi mökkimäisesti.
Pidin erityisesti ”Moderni Rituaali” -nimisestä teoksesta. Ajattelin, että sillä olisi paikkansa tyhjällä seinälläni. Paikassa, jossa ei ole muita tauluja tai julisteita. Sängynlaidalla. Tässä kohtaa roikkuva taulu saa muotoja ja näkyjä unessani usein ilmestyen alitajunnan maailmassa sinne.
Ehdotin vaihtamista yhteen tekemääni maalaukseen.
Joku minulle tuntematon taidekeräilijä kuitenkin osti teoksen. Mahdollista se on nyt koristamassa jonkun toisen sängynlaitaa.
Taksiviihdettä ja omalaatuinen kuski
16:01
Ajamme Hartwallin stadionin ohi. Esittäydyn taksin käytävän toisella puolella istuvan Hennan kanssa. En ole ennen tavannut tätä naista. Hän kertoo saattaneensa juuri lopputyönsä valmiiksi. Se käsittelee muotia. Ja tarkemmin vielä muodin pimeää puolta; pahaa hierarkkisoitunutta ja laskelmoivaa maailmaa. Hän haastatteli monta asiantuntijaa, muodin alalla olevaa ihmistä, joiden mielestä on moraalisesti arveluttavaa olla alalla. Kerron isän antaneeni ohjeen, että älä ikinä seuraa trendejä tai muotia.
Keskustelumme lomasta Henna huomaa Paltsan olleen pitkää hiljaa itsekseen:
”Jännittääkö?”, Henna kysäisee.
”Ei. Hiljaa!”, Paltsa vastaa napakasti.
Vastaus ja olemus puhuvat eri kieltä. Mun mielestä jännitys ennen esiintymistä kertoo siitä, että antaa arvoa sille mitä tekee, eikä ole yhdentekevää. Jos perhoset eivät lainkaan levittele siipiään vatsanpohjassa, ettei lopputuloksella ole niin väliä. Toisaalta kanavoitu jännitys ja hallittu kutkutus on ihan eri asia kuin hallitsematon, edestakaisin sykkivä ja karkaileva epästaattinen olotila.
Yhtäkkiä jarrutamme.
Poliisi ajaa moottoripyörällä vierellemme
Eivittukytät.
Virkamies viittoo kuskia avaamaan ikkunan.
”Tajuaksä yhtään mitä sä just äsken teit?”, tivaa poliisiherra univormussaan.
Olemme kuulemma riskeeranneet liikenteen vakavasti. Niin vakavasti, että kaiken tämän voi kuitenkin selvittää ajoneuvojen puolitäydessä vauhdissa. Kumpikaan, poliisi, emmekä me, pysähdy ollenkaan torumisen ajaksi. Meillä on kuskin ikkuna auki. Kaikki istuvat hiljaa, kun poliisi puhuu. Hän selventää ryhmittäytymisohjesääntöjä moottoripyöränsä selästä ja ollessaan valmis nyökkää merkitsevästi ajaen pois. Välikohtaus vapauttaa luontevasti tunnelmaa taksin matkustamossa.
Vieressä moottoritiellä on tyhjää ja me seisomme kello neljän ruuhkassa. Matelemme eteenpäin kolmenkympin tuntinopeudella. Ollessamme jossakin Maunulan kahdenkympin rajoitteisella, hidastimien täyttämällä pihatiellä Paltsa rohkenee kyseenalaistamaan kuskimme reittivalinnat.
”Siis mehän ollaan Malmille menossa, tuossa olis motari ihan vieressä”
”Mitä!?”, vastaa kuski lyöden jarrut pohjaan
”Niin siis tuossa olisi tuo viereinen moottoritie, eikö meidän kantsisi mennä sitä pitkin?”
Kuski ei salli häntä kyseenalaistettavan. Kommentoi jotakin ruuhkasta ja oikotiestä.
Mun on vaikea uskoa mihinkään oikotiehen, koska tällä hetkellä matelemme 15km/h nopeudella Maunulan pikku pihatiellä. Ajamme lähestulkoon kymmenvuotiaan koulutytön yli risteyksessä. Mua alkaa hieman jo huolestuttaa. Mikä kuolemantuottamus tästä vielä seuraa?
Kuskilla taitaa alkaa jo ikä painaa.
Selvitämme suomalaisten sanontojen tarkoituksia ja juuria. Hippulat vinkuen, tuusan nuuskaksi, jokisen eväät, ja H. Moilanen pääsevät kaikki käsittelyymme. Hippulahan on tuttu hevosvaunujen akselista ja se vinkuu kuin hevoskärryt lähtevät äkisti liikkeelle. Tuusan nuuskatehdas taasen räjähti aikoinaan ihan säpäleiksi. Jokisesta ja H. Moilasesta emme kuitenkaan löydä suoraa faktaa jaettavaksi.
”Sillä Jokisella on kyllä tainnut levähtää ne eväät ihan urakalla”, Jaire pohdiskelee
Ja jatkaa H. Moilasen kanssa:
”Ja se H. Moilanen ei ole kyllä ollut varmaankaan se kaikkein terävin kaveri”
”Mitenköhän tiedottomana se H. Moilanen on oikein sitten seissyt siinä?”
”Ja kuka on H. Moilanen?”
Tästäkään ei nykypäivänä tarvitse paljon kättä vääntää.
Puhelimet, pedaalit, kiharat ja kitarat.
16:20
Vaikka olisi kuinka kierretty jo Eurooppaa, näyttää silti, että yksilötasolla samat ikuiset taloudelliset probleemat seuraavan perässä bändiä kuin bändiä. Kättä väännetään hetki siitä kenellä on varaa maksaa taksi. Kuitit otetaan huolellisesti talteen Fullsteamille lähetettäväksi. Kaikki odottavat kiltisti, että kuski itse avaa takaluukun, jonne vahvistimet, rummut ja muut tarvikkeet sitaria lukuun ottamatta ovat ahdettu.
Lastausoperaatiosta siirrymme Malmitalon salin puolelle. Ovet ovat auki, valot päällä ja liskot kasaavat kukin tonttiaan toimintakuntoon. Juttelen Jonin kanssa kuulumisia, kun hän kasaa pedaalilautaansa ja kytkee kaapeleitaan. Kiinnitän huomiota hänen vahvistimeensa ja kysyn siitä jotakin. Hän kertoo Marc Bolanin soittaneen aikoinaan vastaavanlaisella seiskytluvulla.
”Niin, tulit suoraan duunista tänne?”, kysyn
”Joo, suoraan Pitskusta”, Joni tarkentaa
Kysyessäni mitä hän nykyisin tekee hän vastaa korjaavansa puhelimia.
”Näyttöjä älypuhelimista ja sensellasta?” oletan.
”Siis, ihan kaikennäköstä”, hän selvittää.
En olettanut, että Joni korjaisi työkseen puhelimia. Olin aivan muussa uskossa. Ehkä pedaalien audioelektoniikan tuntemuksesta on jotakin hyötyä myös puhelimen korjauksessa tarvittavista taidoista. Olen aina pitänyt Jonin kitarasoundiestetiikasta ja habituksesta lavalla. Minimaalisin elkein, pää painoksissa ja naama piilossa tuuheiden tummien kiharoiden alla. Tremolot säksättävät tarkasti ja delayt huutavat kaikuja menneisyydestä.
Lisää vierailijoita saapuu paikalle, kun käyn avaamassa oven Sampolle. Hän on liskojengissä tänään mukana perkussioiden osalta taputtelemassa ja ravistelemassa rytmejä. Nyt vasta tajuan esiintymiskatraan ja repertuaarin laajuuden; normaalisti neljä ihmistä käsittävän orkesterin vahvuus nousee tänään seitsemään ihmishenkeen.
Älä koskaan avaa itse ovea
16:41
Onni tulee käytävällä vastaan. Levyt ja paidat ovat mukana. Hän vinkkaa Fullsteamin neuvon meille:
”Älkää ikinä avatko itse taksin ovea”
”Jos jotakin menee rikki, ja te olette viimeisenä koskenut oveen, niin se on teidän vastuulla”
”Toisaalta, jos vaikka vahvistin putoaa takaovesta, ja kuski on itse avannut oven, niin se on kuskin vastuulla.”
Eipä sitä tätäkään ole tullut ajatelleeksi.
Japanilainen mustepullo ja saippuaseos
17:01
Takaovelle saapuvat liskobasisti Lauri ja pari Valovirhe -kollektiivin kaveria. He kantavat autosta piirtoheittimiä.”Näillä tehdään visuaalit tänään”, toinen Valovirheen kavereista ilmoittaa.Noniin, kunnon old-school meininki. Yksissä juhlissa joskus Tampereella ollessani tanskalaiset kaverit taiteilivat petrimaljoista, vanhoista valokuvakalvoista ja saippuasta aikamoisia tekeleitä heijastamalla niitä bilepaikan seinälle.
Kyselen ainesosista ja kerron Tamperekeissistä heille. Hän puhuu jostakin japanilaisesta kaverista, mustepullosta ja tietyn merkkisestä astianpesuaineesta. Kuulemma koostumus on juuri se oikea. Pari maljaa laitetaan päällekkäin. Valotsekin aikana erehtymättömästi näyttää siltä, että illan visuaalisesta annista tulee loistelias ja ennen kaikkea hallusinogeenien vaikutuksia simuloiva. Mietin paljonkohan valovirheen kaverit ovat elämänsä aikana matkailleet päänsä sisällä.
Äänten tsekkaus ja raiderin tarkastus
17:39
Lava on mielenkiintoinen.
Konserttisali.
Konserttisalissa on niin erilainen asetelma kuin rokkiklubeilla.
Sen sijaan, että esiintyjät nostettaisiin lavalle, katsovatkin ihmiset heitä ylhäältä alaspäin. Asetelma on nurinkurinen ja pidän siitä. Soittimet kuulostavat älyttömän hyvältä salissa. Rumpujen bassari on kuin hutkisi pölyhuiskalla naamaan. Pehmeästi ja samettisesti.Äänimies selkeästi ymmärtää liskojen estetiikan ja tilan soinnin päälle. Miksaus on enemmän jazz kuin rock.
Henna astuu lavalle testaamaan omia osuuksiaan. Hetken laulannan jälkeen hän neuvoo äänimiestä:
”Hitosti kaikua voi laittaa. Eikä todellakaan mikään kirkas soundi sitten”
Täydelliset ohjeet. Ei mitään epäselvää. Kaikua tulee paljon.
Lähdemme katsastamaan takahuonetta. Tarjoiluja on pienelle komppanialle asti. Kunnon setit. Paltsa juo kahvia keskittyneesti. Jaire on keittämässä lisää kahvia. Hän puhuu kahvinkeittämisen taidoista. Sedästään ja isästään. Heidän kahvinkeittotottumuksistaan.
Jaamme mieltymyksen mutteripannuun ja tummapaahtoiseen kahviinTeemme voileipiä, ja Jaire kertoo, ettei oikein ymmärrä kurkun makua:
”Se ei kyllä oikeen sovi minkään kanssa”, Jaire kertoo mielipiteensä
”Leivän on oltava tumman makuinen, kurkku on ihan liian raikas”, hän jatkaa
”En kyllä ymmärrä mitä kurkku tekee leivän päällä”
”Jos syön kurkkua, niin sitten kyllä ihan pelkiltään”
Joni saapuu keittiöön ja puuttuu peliin:
”Jaire laittaa ruisleivän väliin tupakantumppeja.”
”Tulee tarpeeksi tumma maku”, hän sanoo vienosti virnuillen
Kutonen ja seiska
18:02
Showtime on merkitty seiskaksi. Keikka on ilmainen kaikille paikalle saapuville. Liskojengille illan konsertti on siinäkin mielessä erityislaatuinen, sillä paikalle on tulossa sellaisia ystäväisiä, jotka eivät yleensä keikoille lähde. Paljon kotikontujen vanhoja ystäviä on ilmoittanut tulevansa paikalle.
Kävelemme pois toisen kerroksen takahuoneesta: rappu on maalattu naivistisin, värikkäin kuvin. Sateenkaaria, hymyileviä kukkasia, kastelukannuja ja epätasaisesti aaltoilevia kiekuroita. Käytävällä huomaamme Onnin tutkivan vanhaa mikseriä; syvennyksessä on kaikenlaisia Malmitalon soittotarvikkeita, kaapeleita ja flyygeli. Onni on kytkenyt mikserin seinään:
”Tässä on vanhat kunnon VU-mittarit!”, hän innostuu
”Tälläisellä olis upeeta äänittää joskus levy, ei mitään ylimääräisiä, pelkät mikserin käytössä olevat kanavat”, hän jatkaa
Mikserissä on neljä kanavaa. Yksinkertainen on kaunista. Rajoittamalla itseään tulee usein oltua luovampi kuin täysin vapailla käsillä. Jotkut raamit on oltava, jotta niitä voi venyttää. Onni siirtyy flyygelin ääreen. Hän lurittelee käytävän varastosyvennyksessä sulosäveliä.
Lähdemme noutamaan liput lipputiskiltä, joka aukesi juuri kaksi minuuttia sitten. Ekassa rivissä on tilaa. Otamme paikat kuusi ja seitsemän. Vain koska seiska on täydellisyyden luku, Tolonen ottaa sen. Kutonen tuli mulle lopputulokseksi joskus yksitoistavuotiaana, jostakin höperöstä onnenlukutestistä.
Otan kutosen.
Lähdemme kauppaan ja Lauri tulee vastaan. On ostettava tupakkaa.
Löysin myös kaulaliinan.
Ei tuu kurkku kipeeks.
”Ei siellä onnella pärjää”
18:37
Saavumme takaisin takahuoneeseen. Paltsa on laittautunut hienoksi. Kaverista tulee mieleen jokin suuri pianistinero 1800-luvun lopulta. Henna on vaihtanut päälleen avonaisen mustan mekon. Pariskunta on asettautunut kahdestaan keittiöön. En kysy mitään. Kaadan vähän kivennäisvettä ja poimin muutaman vihreän viinirypäleen.Lauri ja Onni tekevät settilistaa. Vajaa puoli tuntia keikkaan. He arpovat mikä biisi tuli alkuperäisen suunnitelman mukaan seuraavaksi. Kumpikaan ei muista. Mikä biisi oli ekana?
”Mikä se nyt oli?”
”Jätiksä sen alkuperäisen settilistan sinne?”
”Käy hakee se.”
”Eiku sä jätit sen.”
”Arvotaan kumpi hakee!”
Tälläiset tilanteet voi ratkaista vain klassisella kivi-sakset-paperi mittelöllä. En pane huomiolle kumpi häviää ja lähtee hakemaan listan, sillä Jairen keikkapohdiskelut kiinnittävät keskittymiseni:
”En ymmärrä niitä, jotka toivottavat onnea keikalle”
”Ei siitä oo mitään hyötyä”
”Jos ei ole homma hallussa, niin ei onni sua kyllä pelasta”
”EI siellä kyllä millään onnella pärjää”
Viisaita sanoja.
”Pari minsaa”
18:51
Takahuoneen tunnelma juuri ennen keikkaa on ainutlaatuinen. Pidän omalla tavallani tästä suuresti. Kaikki käyttäytyvät hieman eriskummalliseen tapaan. Kaikilla on omat tapansa hallita jännitystä. Läpänheitto on yksi niistä. Yksi on yksinolo ja keskittyminen, joka niin harvoin kuitenkaan on mahdollista pienissä ja täysissä takahuonetiloissa. Varsinkin, jos esityksessä on monta eri yhtyettä. Joskus on hermoja raastavaa yrittää keskittyä yhtään mihinkään, kun vieressä viritellään soittimia, jengi jauhaa menemään ja edeltävän bändin show on ohi ja esiintyjät paukkivat paikalle adrealiinipäissään. Hiki haisee, edeltävä bändi alkaa humaltua ja puhallinsektio vielä harjoittelee sitä kolmannen viimeisen biisin tokavikaa stemmaa.
Joskus on vain lukittauduttava yksin invavessaan.
”Pari minsaa”, maagiset sanat kuuluvat takahuoneessa. Assosiaatio vanhan kunnon teatteritakahuonemeininkeihin hehkulamppustarapeileineen, missä avustaja käy oveen koputtamalla ilmoittamassa esitykseen jäljellä olevan ajan, on välitön.
Joni on silminnähden rauhallinen. Hän kutsuu meidät mukaansa lastauslaiturille polttamaan viimeiset savukkeet. Suostun. Heitämme läppää parin vuoden takaisista Jonin tyttöystävän puutarhabileistä. Joku soitti pianolla MacGyverin tunnaria. Saunassa oli robottikiuas, joka sääteli ilmankosteutta. Kädet hikosivat. Kylmiä väreitä. Lähdimme pullon kanssa aamulla rantaan. Leikkasimme pohjan irti. Oli kesä. Nopeat muistelut ja sitten mentiin. Ennen kun Joni katoaa estradille, kysyn vitsillä hänen onnennumeroaan.
Hän vastaa:
”Kolmetoista”
Jostain syystä en ylläty.
KEIKKA OLI VÄLISSÄ.
”Kyl mä olisin ihan mielelläni soittanut vielä”
19:59
Keikka ohi. Painelemme bändin kanssa sivukäytävälle, jonne kaikki kokoontuvat. Jaire on ollut sitarinsa kanssa mukana viimeisessä kappaleessa. Adrenaliinit potkivat vielä. Esiintyjät arpovat encoren olemassaolosta. Joni lampsii päättäväisesti jo käytävää pitkin kohti lastauslaiturin tuttua tupakointipaikkaa.
”Kyl mä olisin ihan mielelläni soittanut vielä”, Paltsan sanat kaikuvat käytävässä.
Joni ei käänny, hän on jo matkalla savukkeelle
”No ei siinä mitään, ei kai sitten mennä”, Lauri toteaa
”Encoren pitää tulla melkein heti shown jäleen, jos jengi on jo noussut
paikoiltaan, ei siinä oo enää järkeä mennä takaisin” Onni jatkaa
Joku toteaa klassisen:
”Ja muutenkin encore on kuin kattoisi hyvän leffan jälkeen paskan trailerin”
Ihmiset hajaantuvat. Paltsa ja Onni lähtevät myymään paitoja ja levyjä. Ja antamaan nimikirjoituksia niihin. Tolonen lähtee Paltsan ja Onnin mukaan.
Lähden seuraksi lastauslaiturille Jonin tykö.
Maailmanympäripurjehdus ja eläkeunelmia
20:09
Takaisin takahuoneeseen saapuessamme, emme ole ainoat paikallaolijat bändin lisäksi. Nopeasti lasken paikalla olevan 18 ihmistä. Onnitteluja sataa. Ja kiitoksia. Paltsan äitikin on paikalla. Hän työskentelee Malmitalolla. Keskustelen hänen kanssaan. Hän on ollut vastuussa hulppeista tarjoiluista: nyt hän on huolissaan niiden riittävyydestä.
Ihmiset kahmivat kaksin käsin Malmitalon promokarkkeja. Yksittäispakattuja. Karkkipapereita on kaikkialle. Kourallisia mentos-pastilleilta maistuvia promokaramelleja.
Nyt on Malmitalon juhlavuosi.
Onnin tyttöystävä Ina istuu Onnin vieressä. Juttelemme purjehduksesta. Onnilla on oma vene. Hän löysi sen hylättynä Jyväskylästä, ja on suhannut sillä työhuoneensa ja mannerhelsingin väliä edetakaisin viime kesästä lähtien. Jaamme viehättymistä purjehdukseen. Vapaus. Meri. Luonnonvoimat. Tähdet. Horisontti. Auringonlaskut ja nousut ilman esteitä. Eläkeunelmanani on ostaa purjevene, mukaan akustinen kitara.
Ja tähdet.
Juttelemme siitä teini-ikäisestä, joka lähti yksin maailmanympäripurjehdukselle. Bloggasi väliaikatietoja. Pieni vene. Ikää taisi olla 14-vuotta. Selvisi ja oli vissiinkin nuorin maailmanympäri purjehtinut henkilö. Aikamoinen suoritus. Toisaalta kyllä ystäväni ensimmäisen kerran purjeveneeseen astuttuaan lähti suoraan ylittämään Atlanttia. Puolessa välissä olisi ollut ikävää, jos olisi huomannut olevan taipuvainen merisairauteen. Tai, että purjehtiminen onkin ihan paskaa. Lähdemme tupakoimaan Paltsan äidin kanssa. Juttelemme Jimi Hendrixistä. Ja Jim Morrisonista. Ja Velvet Undergroundista. Ja Black Lizardista.
Olispa munkin mutsilla tuommonen musamaku.
No, mun mutsi tykkää sentään Elviksestä & the Beatlestista.
ja Neil Youngistä.
Riittää mulle.
”Ei kai toi oo se sama kuski”
21:03
Lava on purettu. Äänimies pakkaa mikrofoneja.
Takahuoneessa on edelleen ruuhkaa. Promokarkit menevät kaupaksi. Viini on auki.
Tunnelma on helpottuneen hilpeä ja meno on päällä.
”Nyt Kovaselle puhelua”, joku toteaa
”Nyt lähetään”, komppaa toinen
Keräännymme ulos. Lastauskärryt eivät mahdu Malmitalon etuovesta ulos. Sisäänkäynnin eteen muodostuu kasa soittokamoja.
Olutta on.
Taksi ajaa hitaasti pihaan ja ulos astuu harmaatukkainen vanha mies. Kauempaa mies näyttää samalta kuin aikaisempi hengenvaarallinen kuskimme.
”Ei kai toi oo se sama kuski?”, Joni totetaa pelonsekaisin tuntein
”Ei helvetti”, joku takaani ärähtää
Onneksemme kyseessä on joku toinen. Hänellä on myös harmaantunut tukka. Hän on hyvin kohtelias. Kaikki odottavat jälleen kiltisti, että kuski avaa ovet. Kukaan ei hätäile. Mennään Fullsteamin kehotusten mukaan.
Paskarumpu ja hutikkabeibbe
21:20
Taksissa olutta. Keskustelu siirtyy konserttiin ja läsnä olleisiin ihmisiin. Kerrataan koko setti. Näinhän se aina menee. Jaire puhuu Intian matkastaan:
”Ostin sieltä sellasen rummun”
”Mutta perkele, eihän sitä voinut lentokoneeseen ottaa”
”Se oli tehty paskasta”
”Siis vittu paskasta”
Varmaan komeasointinen peli. Hän on tuonut myös sitarinsa Intiasta. Jairesta tulee mieleen aito kuuskytluvun hippi, vaatetuksesta, habituksesta, jutuista ja kaikesta. Vähän soittaa sitaria ja paskarumpua Intiassa. Käy sadhujen luona charasta polttamassa. Sitarin kotelossa on Om-merkki.
Hän kuitenkin useaan otteeseen korostaa ettei hän ole hippi.
”Mä hyppään tässä pois”, Jaire ilmoittaa Oopperan kohdalla.
”Tää mun beibbe on vähän hutikassa”, hän selventää tilannetta sitarin osuessa taksin kattoon ja istuimiin, niin että taksista poistuminen on hankalaa. Tilanne muistuttaa mua päihtyneen rouvan raahaamisesta väkipakolla ulos mummotunnelista.
Mua huvittaa.
97 katsojaa ja kuulokeaave
21:42
Kaapelilla taas. Joni maksaa taksia. Kyyti oli muuten puolet halvempi kuin menomatkalla välttäessämme Maunulan pihatiet ja läheltäpiti kuolemantuottamukset.
Myös ajallisesti matka oli puolet nopeampi.
Viestiä tulee Paltsan puhelimeen:
”97 katsojaa”, hän ilmoittaa
Tavaraa roudataan B-rapun alakertaan.
Tupakkaa.
Keskustelu siirtyy tuoreisiin äänityksiin Porvoon studiolla. Nick Triani on äänittänyt tulevan levyn kappaleet. Joni kertoo sessioista:
”Oli aikatavalla bisseä mukana”
”Ja sauna”
”Pohjat tehtiin”
”Jotain kummallista tapahtui sen loppusoolon aikaan”
”Kuulokkeista alko kuulumaan jotain puhetta”
”Aattelin, että Nick sieltä puhuu”
”Se soolo vaan kesti ja kesti”
”Kysyin jälkeenpäin, ei se ollut ollut Nick”
”Mulla alkoi tuntumaan ihan oudolta päässä, olin varma et joku puhui sinne kuulokkeisiin jotain”
”Yksin ihan pimeessä siellä”
”Hyi helvetti”
Lumihanki vs. galleriakierros
21:56
Lähdön aika. Soittokamat on tallessa. Messissä on vielä liskoista Onni, Paltsa ja Joni. Vierailevista tähdistä Henna ja Sampo. Jatkopaikkaa ehdotetaan.
”Eerikinkatu”
Kaikki ovat samaa mieltä. Onni ottaa pyöränsä ja ilmoittaa poistuvansa yöhön. Ymmärrän: päihteettömänä baarit eivät ole se hehkein ympäristö. Muistan menomatkalla kun puhuimme aikaisemmasta Euroopankiertueesta ja kaverit muistelivat jotakin Tanskasta.
”Mikä kaupunki se olikaan missä oltiin”, Paltsa kysyi Onnilta
”Joo ei se ollut Köpis”, Onni vastasi
”Se oli se toinen”, Onni jatkoi
”Siis se missä dokattiin lumihangessa lentokentän ulkopuolella?”, kysyi Paltsa
”Niin, se tais olla se missä te jäitte kentälle. Kävin kattomassa siellä sen ja sen näyttelyn. Ja se galleria oli näyttävä myös.”
Absolutistina ja ilman krapulaa sitä ehtii vaikka mitä. Lumihankidokaus vs. galleriakierros. Kukin tyylillään. Molemmista jää varmasti nätit muistot.Kuulen ennen lähtöä
Onnin harrastaneen pienempänä kansantansseja ja klassista kitaraa. Onni ei ole innostunut päihteistä koskaan. Kiksit tulevat jostakin ihan muusta.
Mietin Onnia mietiskelemässä Harakan saarella. Selviä ja puhtaita ajatuksia.
Sweet Seventeen
22:10
Salama-Seppänen kombo kyllä innostuu illan jatkamisesta. Vierailevat tähdet Henna ja Sampo lähtevät mukaan myös. Paltsalla on ehdotus
”Mennään Seventeeniin. Se on hyvä mesta”
Olen itsekin käynyt siellä kerran. Joskus leffan jälkeen Rakkautta & Anarkiaa -festareilla, kun näytös oli Orionissa. Oikein tunnelmallinen pikkumesta. Ja omistaja on ihan huipputyyppi.
Eerikinkatu on voittamaton. Silloin kun Roballa alkoi meno laskea, olin sitä mieltä, että Eerikinkatu on seuraava kunnon bilekatu. Yöelämän keskittymä. Tämä on alue, jossa olen käynyt ensimmäisen kerran baarissa. Kantis oli ensimmäinen baari missä kävin ikinä. Seitsemäntoistavuotiaana. Eka kerta täysi-ikäisenä oli Eerikinkulmassa. Hyvä mesta se on edelleen kaiken jälkeen.
Joni jakaa viehtymyksesnsä Eerikinkatuun:
”Joo oon hengaillut siellä ihan silloin alkuaikoina”
”Just Eerikinkulma ja Mendocino”
”Hei oliksä se Rod Stewartin näkönen jätkä!”
”Eiksul ollu sellanen tukka?”
Joni on osunut oikeaan. Luultavasti olemme nähneet kahdeksan vuotta sitten ensimmäisen kerran. Tiedostaen, mutta tutustumatta. Luulen muistavani myös hänet. Aika hämärästi tosin. Hämäriä aikoja olivat nuo noin oikein kokonaisuudessaan muutenkin.
Astumme sisään Seventeeniin. Taustalla soi the Doorsin Break on throgh.
Tilaan Bitter Lemonia.
Paniikkikohtaukset, päihteet ja unihalvaus
22:36
Lähdemme pystypöydästä savukkeelle. Joni ja Paltsa tulevat mukaan. Keskustelu siirtyy kahviin ja unihalvauksiin.
”Mä en pysty juomaan hirveesti kahvia, rupee ahdistamaan helposti”, kertoo Paltsa
”Mulla oli kerran unihalvaus. Luulin, että se oli delirium silloin, mutta nyt oon sitä mieltä, että se olikin unihalvaus.”, kerron kokemuksiani.
Muistan silloin huonekalujen lähteneen liikkeelle, en pystynyt liikkumaan. Jotain ryömi ihoni alla. Pikku nilviäisiä. Hirveesti painetta rinnassa.
Joni kertoo hänen saavan unihalvauksia harva se yö:
”Mulle tulee niitä aika usein”
”Oon jo tottonut niihin”
”Hyi helvetti. Miten niihin voi tottua?”, mietin.
Puhumme päihteistä. Vaikuttaa siltä, että liskojengistä Seppänen-Salama duo tykkää eniten hakea kiksit muustakin kuin meditoinnista ja luonnonrauhasta.
Kaksikko kertoo Death Hawksin kavereiden vinkanneen heille jonkun puolalaisen kundin, joka ajaa hyvin ja edullisesti keikkabussia pitkin Eurooppaa. Black Lizard oli lähtenyt sen messiin. Muistan Jonin kivenkovaan väittäneen minulle viime keväänä, ettei aio käyttää alkoholia ”juuri ollenkaan” koko kiertueella. Sillä ”Keikkoja on melkein joka ilta” ja ”En halua olla krapulassa”. Toisaalta, kun seuraan keskustelua nyt, vaikuttaa siltä, ettei homma ihan niinkään tien päällä mennyt..
”Amsterdam ja Lontoo olivat kovia”, Joni kertoo
”Kokeiltiin sitä kannaa. Se on muuten sun vika”, Joni jatkaa syyttäen mua
Neuvoin heitä kokeilemaan kannnaa Damissa. Vähän kuin luonnon kokaiini.
”Meillä oli sellanen keikkablogikertomuskin silloin”, Paltsa kertoo
”Fullsteam halus vaan sensuroida sitä ihan liikaa. Päihteidenkäyttöä oli kuulemma kuvailtu liian yksityiskohtaisesti”, hän jatkaa.
”Me oltais kyllä oltu valmiita kertomaan kaikki”, Joni toteaa.
No, meidän Tolonen-Sarlos tiimi ei sensuroi.
Itsepähän suostuivat.
”Joku taksikuski on kuollut toi päällä”
23:32
Nousuhumalainen keskustelumme jatkuu. Astuessamme takaisin röökipaikalta kuppilaan sterkoista räyhää Otto laulaessaan nuorista tyypeistä, jotka haluavat olla sekaisin.
”Olit aika hienona tänään”, kehun Paltsan sivistynyttä asuvalintaa Malmitalolla.
”Jätkä näytti ihan 1800-luvun kapellimestarilta”, Joni jatkaa leikkisästi ivaillen.
”Aina sulla on jotain moitittavaa”, Paltsa puolustatuu
”Muistan, kun mulla oli sellainen purppuranvärinen jenkkitakki joskus. Tosi hyvännäkönen. Jonin ainoa kommentti siitä oli: ’Joku taksikuski on kuollut toi takki päällä’. Vittu mikä jätkä.”, Paltsa kertoo
”Jätkä näytti ihan Dannylta”, Joni kuittaa.
Danny on muuten siisti jätkä.
Ottaisin kohteliaisuutena tuon.
Soundirunkkarit ja autiotalo
23:48
Savukkeella Joni ja Tolonen jauhavat kitarakamoista. Ja pedaaleista. Paltsa kertoo lapsuudenunelmanaan ollut Jazzmaster kitara. Mutta ei tietenkään se Kurtin nimikkomalli. Joni kertoo pedaaleistaan Atelle: trebleboosti, pari reverbiä, säksättävä tremolo. Fuzzia pitää olla. Oon alkuajoista asti tykännyt, miten Salama-Seppänen kombinaatiolla tontit jakautuu kahdella kitaralla. Ensi kertaa konttiaukiolla 2011 Katriinamiesfesteillä olin myyty näiden kitaroiden luomaan äänimassaan. Pimenevä ilta. Black Lizard lavalle. Oli hyytävän kova keikka. Samoilla festeillä oli muutes Death Hawks ja Antero Lindgren. Ja Mustavuori.
Innostuin näiden garagemeiningistä heti. Kutsuin yhteen autiotaloon soittamaan Niittykumpuun. Pojat vielä lähtivät. Ikimuistoista. Yleisöä oli 20 ihmistä hylätyn omakotitalon autotallissa. Yhdeksi yöksi mesta muuttui rokkareiden ja junkkapäiden synergiseksi kommuuniksi.
Entinen omistaja oli pitänyt studiota kellarissa. Kaikki akustointilevyt ja matot olivat paikallaan.
Menivät hyötykäyttöön.
Dave Grohlin polttorovio
00:03
Takaisin sisään. Sterkoista räyhää Foo Fighters. Haen Tonicia tiskiltä. Liskot ottavat lisää olutta. Sampo ottaa yhden vielä. Paltsa tuo Hennalle oluen. Puhe siirtyy Nirvanaan ja Foo Fightersiin. Keskustelussa on teräviä mielipiteitä. Henna ilmaisee tiukasti suhtautumisensa Dave Grohlin nykytekemisiin:
”Se jätkä pitäis polttaa roviolla niin, että Kurtin omaiset olisivat paikalla katsomassa”
Aika rankka mielipide. Kuitenkin pidän Hennan tyylistä ilmaista mielipiteensä. Illan mittaan tiukkoja kielikuvia ja kärjistettyjä ilmaisuja. Parempi mun mielestä olla tiukkoja mielipiteistä, kuin että olisi poliitikon lailla jokaisesta asiasta vähän jotain mieltä, mutta ei sitten kuitenkaan. Tyhjiä sanoja. Ei mielipidettä. Tai piilotettu sinne sanojen väliin niin syvälle, ettei sitä sieltä löydä.Keskustelu päätyy siihen, että mitä pitäisi sitten tehdä, jos bändikaveri kuolee.
Tai muista syistä yhtye hajoaa.
Lopettaa siihen vai yrittää vielä? Muuta hommaa vai uudistuminen? Samaa vanhaa eri nimellä?
Varsinaista loppupäätelmää ei tule. En kuitenkaan millään muotoa allekirjoita polttoroviokohtaloa.
Kuulostaa noitavainoilta.
Kaljaa, kokaiinia ja kissakuvia
00:32
Ollessame tupakalla, Joni tulee yllättäen ulos kamojensa kanssa. Hän on lähdössä kohti Punavuorta. Poltamme vielä savukkeet. Hyvästelemme.
Sisällä Henna ilmoittaa haluavansa jatkaa vielä iltaa:
”Otat vielä oluen.”, hän kannustaa Paltsaa.
”Ei oo massia”, Paltsa torjuu ajatuksen.
”Käytät sitä Fullsteamin korttia”, Henna antaa vaihtoehdon.
Paltsa vastustelee hieman. Huomenna töihin. Paltsa on Solitilla töissä. Sama yhtiö, joka on julkaissut heidän debyyttialbuminsa. Paltsa pitelee mahaansa, mutta hakee kuitenkin oluet molemmille. Keskustelu siirtyy takaisin keväiseen Euroopan kiertueeseen: The Brian Jonestown Massacren, liskojen yksimielisesti yhteisen idolibändin, jäsen oli käynyt Iso-Britanniassa Black Lizardin keikalla. Yhtyeen jäsenillä oli ollut hankaluutta mennä puhumaan hänelle.
Kaikille tuttu fanireaktio.
Olisi vaikka mitä sanottavaa. Vaikea kaikessa kunnioituksessaan mennä sanomaan mitään. Tekisi mieli kertoa kaikki. Henna oli kuitenkin mennyt juttelemaan hänelle.Myöhemmin siellä oli saatu tappelu aikaiseksi. Riita oli lähtenyt jostakin kissakuvista. Lisäksi jompikumpi oli nuuskinut kaiken kokaiinin. Kumpikohan sitten oli vakavampi rike. Keskustelu on kuitenkin niin nopeaa, että en pysy nimistä ja juonessa täysin kärryillä. Kuka nyt nuuski ja kenen kokaiinin? Oliko se Brian Jonestownin jätkä mukana tappelussa? Ketkä riitelivät ylipäätään? Kenen hattu lensi ja minne?
Ja mitkä vitun kissakuvat?
Illan kruunajaiset
00:53
Eerikinkadulla meno jatkuu. Henna ehdottaa, että jatkaisimme vielä Coronaan. Suostumme tietysti. Paltsa muistuttaa muitakin huomisesta duunipäivästä.
”No, käydään”, hän kuitenkin suostuu
Sauhuttelemme matkalla ylämäkeen. Henna ja Paltsa kuitenkin kiirehtivät edellämme.
Jäämme hetkeksi ulos, kun kaksikko jo painelee päättäväisesti kohti baaritiskiä.
Tuure Kilpeläinen seurueineen istuu viereisessä pöydässä.
Sampo istuu viereeni. Ensimmäistä kertaa illan aikana juttelemme kunnolla. Huomaamme käyneemme koulumme suhteellisen lähellä toisiamme. Yhteisiä tuttuja löytyy kourallinen. Tai useita kourallisia. Sitä joskus käy vain niin, että vaikka eläisi lähekkäin ja samoissa piireissä pyörii vuosia, niin ei käy tiet yhteen, vaikka tilanteita olisi ollutkin useita. Samoja bileitä. Samoja keikkoja. Samoja kavereita. Siltikään tiet eivät aina ihmisten välillä ole kohdanneet. Sampo kertoo bändiprojekteistaan ja nykyisistä kuvioistaan.
Paltsa ja Henna keskustelevat keskenään. Kuulen sivukorvalla jotakin jostain skottijätkästä ja jostakin walesiläisestä äijästä. Keskityn keskusteluun Sampon kanssa, mutta silti huomaan Hennan ja Paltsan jutustelun saavan kiihkeän sävyn. Mua kiehtoo Hennan intensiivinen ja näpäkkä tapa ilmaista mielipiteitään. Särmää löytyy. He väittelevät jostakin aiheesta.
Mustaan Mersuun
02:32
Pilkku. Tuoppien pohjia kumotaan vielä, vaikka taksikin on jo pihalla. Juomia ei jätetä.
