Ison Auton kyydissä
16.56
Herään kolostani Kalliossa piikkimatolta neljää vaille viisi. Viideltä on sovittu treffit Kiasman pihamaalle - Onnibussin pysäköintialueelle - Kalle-Erikin ja taisteluparini Tolosen kanssa. Pitkäksi venähtäneet päiväunet pitävät mut alitajunnan maailmassa ennekuin on hypättävä Iso Auton kyytiin. Kerään sohvalle unien ajaksi heittämäni vaatekerran – saman, jotka ovat olleet päälläni jo viimeisen viikon.
Liikkeellelähtö on aina ripeä, kun taskuissa on valmiiksi kaikki tarvittava; stenkku, rössöt, lompakko, luuri sekä avaimet. Reppuni olen pakannut minimalistisesti pienin täydennyksin; äänitin, muistikirja ja pari mustekynää. Oleelliset etnografiset tallennusmuodot ovat messissä. Nappaan eteisen lipaston päältä vielä silikonilla pehmennetyn satulasuojan lipaston päältä matkaan mukaan. Tutun turvalliseen tapaan taputtelen vielä taskuni läpi; kaikki on kunnossa.
ÄänihyrräLiikkeellelähtö on aina ripeä, kun taskuissa on valmiiksi kaikki tarvittava; stenkku, rössöt, lompakko, luuri sekä avaimet. Reppuni olen pakannut minimalistisesti pienin täydennyksin; äänitin, muistikirja ja pari mustekynää. Oleelliset etnografiset tallennusmuodot ovat messissä. Nappaan eteisen lipaston päältä vielä silikonilla pehmennetyn satulasuojan lipaston päältä matkaan mukaan. Tutun turvalliseen tapaan taputtelen vielä taskuni läpi; kaikki on kunnossa.
17.07
Töölönlahdelle paistaa aurinko miellyttävästi lämmittäen. Kesä on jo ohi, mutta puut eivät ole vielä kellastuneet järisyttävästi; ainoastaan koivuissa ja vaahteroissa on nähtävissä syksyn saapumisen ensimerkkejä. Rakastan tätä reittiä Kalliosta ytimeen; poljen sen vähintään viisikymmentä kertaa kuussa. Mietin kesää, loputtomia uintireissuja, festareita ja mielivaltaisia ideoita, jotka pursuavat kesällä, ja jotka jäävät usein toteutettaviksi syksyllä. Keikka oli välissä –missio on yksi näistä. Henry’s Pubin Helatorstai-klubin terassilla saatu kuningasidea, jonka lunastaminen alkaa tästä hetkestä. Huuruisen aivoriihen tuloksena taisteluparini ja minun aivoissa kulkenut yhteinen impulssi, jonka on määrä manifestoitua toiminnaksi tänään.
Matkalla aivoissani ohikiitävän kesän lopun maiseman lailla vilisevät myös muistot Iso Autosta kahden vuoden varrelta. Erityisesti muistoni palaavat ensimmäiseen näkemääni esiintymiseen. Tosiasiassa kyseinen keikka oli myös Iso Auton ensimmäinen julkiesiintyminen ikinä. Glögi Nousee Kupoliin – musiikkijärjestömme räävittömät pikkujoulujuhlat 2012, jossa Mannerheimintie vitosen seiskakerroksessa vasemmisto- ja vegaanikokoontumiset vaihtuivat hetkeksi kellarikutoiseen rokkenrolliin. Yhtyeen nimen kuultani odotukset eivät olleet kummoiset, enkä tiennyt bändistä mitään. Tila on akustisesti miksaajan ja bändin pahin painajainen; keskellä esiintymispaikkaa on kattokupoli, josta ääniaallot sinkoilevat kaikuina pitkin esiintymislavaa. Lavalla soittaessa ilman värinät jäävät loukkuun lavalla, ja koko bändin ulosanti kuulostaa esiintymisen aikana jälkikaikuiselta mössöiseltä sotkulta. Toivon, että jokainen paikalle saapunut esiintyjä on saanut tarpeeksi glögiä juodakseen. Koko esiintymislava tuntui kiivaasti pyörivältä äänihyrrältä, joka ei hellitä pyörimistään, ennekuin viimeinen kappaleen ääni on soitettu.
Iso Auto on siis aloittanut huipulta, seiskakerroksen kattohuoneistossa ydinkeskustassa, tosin hieman haastavissa olosuhteissa.
Identtiset kaksoset
17.13
Näen jo kaukaa, että identtiset kaksoset Kalle-Erik - Iso Auton soolokitaristi – ja taisteluparini Tolonen seisoskelevat Kiasman etupihalla. Kaverukset näyttävät siltä, että he ovat puhelimessa sopineet identtisen pukukoodin tämän illan koitokseen; molemmilla on päällään mustat pillifarkut, bootsit, prätkärotsit ja aurinkolasit. Erotuksena identtisyyteen löytyy muusta varustuksesta; Kalle-Erikillä on matkassaan sähkökitara ja Atella valokuvakamera.
Lämpimän auringon lisäksi kaksikon hyväntuulisuus lämmittää mieltäni; taskumatti kiertää huulilta huulille. Tolonen tervehtii minua:
”Hyvää päivää”
Vastaan tapaani:
”Hyvää huomenta”
Tosiasia, että olen vasta herännyt alle kaksikymmentä minuuttia sitten, oikeuttaa tervehdykseni aikaongelmallisuuden.
Kalle-Erikin tapa tervehtiä on myös lämminhenkinen. Virallisen ja hätäisen käsienpuristuksen sijasta hän ottaa minut rutistusotteeseen ja sulkee miehelliseen syleilyynsä. Ei mitään turhaa machoilua.
Kalle on muuttanut Turkuun opiskelemaan valokuvausta. Uskon, että tämä selittää hänen ja taisteluparini yhtenäisen pukeutumistyylin; samat mielenkiinnonkohteet luovat yhtenäisiä ajattelumalleja, myös pukeutumisen ja tyylin suhteen. Käsittääkseni molemmat pitävät valokuvauksesta ja rokkenroll–musiikista.
Näin viimeksi Kallea H2Ö-musiikkifestareilla, myös Ilmiö-festivaalista tuttujen järjestäjien, viime kesän järjestäneessä kohokohdassa. Kova kekkerit ne olikin. Sata ja viisi yhtyettä ja artistia esiintyi kahden päivän aikana yli kymmenellä lavalla Turun telakalla. Hawkwind ja Absoluuttinen Nollapiste järjestivät tajuntani hermosolut uusiksi perjantaina. Kuusumun profeetan usvainen loppuillankeikka ja romminen progediggariseurani jäävät ikuisiksi ajoiksi verkko- ja tärykalvoilleni piirtyneenä värähtelynä.
En nähnyt Kalle-Erikiä enää lauantaina festivaaleilla, sillä valvoimme perjantaina koko yön jammaillen ja uiden rannassa. Itse asiassa vietimme Ruissalon rantsussa kitaroiden ja parhaimpien ystävien kera viisitoista tuntia putkeen; perjantaina festivaalipäivän jälkeisestä yöstä kello kahdesta aina lauantai-iltapäivän kello viiteen saakka. Aurinkolaseille tuli käyttöä kahdeksan aikaan aamulla.
Lapsiperheet saapuivat jo ennen puoltapäivää. Seurueemme kolmestatoista jäsenestä pikkuhiljaa toinen osa meni nukkumaan ja toinen osa heräili yön jäljiltä rantaan. Allekirjoittaneella sen sijaan oli jatkuva vahtivuoro Ruissalon kuumassa rantaelämässä. En uskaltanut lähteä takaisin, sillä olin jo pelastanut yhden tovereistani varmalta hukkumiselta rantakivikosta, ja luomastamme tunnelmasta päätellen lisää vauhdikkaita tilanteita oli luvassa.
Lapsiperheet saapuivat jo ennen puoltapäivää. Seurueemme kolmestatoista jäsenestä pikkuhiljaa toinen osa meni nukkumaan ja toinen osa heräili yön jäljiltä rantaan. Allekirjoittaneella sen sijaan oli jatkuva vahtivuoro Ruissalon kuumassa rantaelämässä. En uskaltanut lähteä takaisin, sillä olin jo pelastanut yhden tovereistani varmalta hukkumiselta rantakivikosta, ja luomastamme tunnelmasta päätellen lisää vauhdikkaita tilanteita oli luvassa.
Ystäväni palautti minut rantaelämästä musiikkitodellisuuteen ilmoittamalla, että Color Dolor aloittaa konserttinsa festivaaleilla vartin päästä. Kello oli varttia vaille viisi lauantaina alkuillasta. Olin ajatellut, että on nukuttava pari tuntia ennen festivaaleille palaamista. Taisteluparini harrastaa silloin tällöin yökahvinjuontia. Mikään ei ole niin epäsovinnaista kuin yökahvit.
Olen soveltanut hänen tapaansa yökahvinjuonnista juomalla itse kahvia ennen päiväunia, niin että kofeiini vaikuttaa piristävästi sopivasti vasta herätyksen jälkeen. Uusilla voimilla kohti festivaalialuetta oli päivän pettämättömäksi tarkoitettu sotasuunnitelma. Olin juuri hakemassa kahvia leirintäalueen respamökin kauniilta kesätyöntekijäneitokaiselta, kun ystäväni tarttuivat minua tuimasti käsivarresta ja raahasivat minut johonkin ennalta tuntemattomaan punaiseen farmariautoon.
Olen soveltanut hänen tapaansa yökahvinjuonnista juomalla itse kahvia ennen päiväunia, niin että kofeiini vaikuttaa piristävästi sopivasti vasta herätyksen jälkeen. Uusilla voimilla kohti festivaalialuetta oli päivän pettämättömäksi tarkoitettu sotasuunnitelma. Olin juuri hakemassa kahvia leirintäalueen respamökin kauniilta kesätyöntekijäneitokaiselta, kun ystäväni tarttuivat minua tuimasti käsivarresta ja raahasivat minut johonkin ennalta tuntemattomaan punaiseen farmariautoon.
Puolalainen kuski lähti ajamaan kohti festivaalia, eikä minulta kyselty mitään. Toisessa kädessä kahvi ja toisessa auringon paahtama oluttölkki yritin selittää, että mun olisi varmaan hyvä nukkua vähän ennen kuin palaan keikkakentälle. Vierustoverini puhui mulle puolaa. Kaarteessa autossa vaikuttavat keskipakovoimat pakottivat mut kaatamaan kahvin tämän ystävällisen puolalaismiehen syliin. Ihme, että he heittivät meidät telakalle asti.
Sumuisessa tilassani päätin, että mun on levättävä hetki ennen lähtöä portille. Pysähdyimme sadan metrin päähän puistoon, jossa ystävämme hoitivat viimeiset nestetankkaukset ennen porteille siirtymistä. Vailla viimeisiä havaintoja hereilläolosta olen levähtänyt puistoon kuuluisassa snail planking -asennossa. Päälläni ainoastaan kirjavat hawaiiuimashortist ja nahkaliivi – rantavahdin itseoikeutettu työasu. Olen nukkunut puistossa pääportin vieressä seuraavat viisi tuntia. Ihme ettei virkavalta korjannut moista ilmestystä talteen. Liftaan takaisin mökille ja myönnän että en sittenkään ollut kaikkivoipa. Kahvinhakureissuksi ennen päiväunia tarkoitettu reissu venähti lähes festivaalialueelle pääsyksi. Festivaalilippu ei ollut muuten edes matkassa mukana.
17:32
Poikkeamme Kampin luontaistuoteliikkeen kautta hakemassa hieman herkullista inkiväärijuomaa. Puhumme matkan sujumisesta Helsinkiin; Kalle-Erikin korvanapeista on pauhannut Faith No More Onnibussin edukkaassa penkissä istuessa. Toteamme yhteisäänin, että on tärkeää millä musiikilla itsensä keikkapäivinä voitelee; tietenkin kuunneltu musiikki vaikuttaa tunnetilaan ja on hyvin erilaista lähteä musisoimaan taustavoimana vaikuttaneen J. Karjalaisen tai Nirvanan kyydittämänä.
Yhtyeen jäsenet ovat tavanneet Savonlinnan taidelukiossa, ja ovat täten pitkäaikaisia ystäviä; opiskelujen perässä loput jäsenistä ovat muuttaneet Helsinkiin ja Kalle-Erik Turkuun. Jäsenet ovat syntyneet vuosina 1989 - 1992, joten he ovat edelleen tehokkaassa nuoruuden pauhussa tekemässä musiikkia. Todennäköisesti tausta taidelukion jäseninä on vaikuttanut heidän ulosantiinsa visuaalisesti ja auditiivisesti. Tsekkaapa vaikka tuosta. On aikamoisia taidokkaita sävyjä aurinkolaseista ja kaljapulloista saatu videoon.
17.51
Polttelemme savukkeita Loosen valotaulun alla, kun yhtyyen toinen kitaristi Aleksi saapuu Punavuoren suunnasta suuret kuulokkeet päässään. Pedaalilaukku sylissään ja luurit korvilla hän vaikuttaa tyytyväiseltä ja päättäväiseltä. Kiinnitän huomiota hänen paksuun viininpunaiseen kaulaliinaan.
”Onko vastaäänikuulokkeet?” kysyn.
”Ai mitä?” Kuuluu vastaus, ja Aleksi nostaa kuulokkeet päästään.
Aleksi on kuunnellut Jay-Z:n ja Kanye Westin yhteisbiisiä niin lujaa, ettei kuule kysymystäni. Mietin mitä kaikkea ne herrat ovat tehneet yhdessä. Mieleeni tulee pari vaihtoehtoa. Auttamatta päässäni alkaa hyrrätä Jay-Z:n ja Beyoncén Crazy in Love –kappale.
Tumppaan savukkeen.
Tumppaan savukkeen.
Aleksi on pyörinyt järjestömme hommissa jo edellä mainitun Glögi nousee Kupoliin –tapahtuman ajoista lähtien. Heti tavattuani hänet vaikutuin hänen suhtautumisestaan uutterasti asioiden eteenpäin vientiin ja kokonaiskuvan hahmottamiseen järjestön kannalta oleellisten asioiden tiimoilta. Jossakin järjestön kokouksessa kuulin hänen olevan tuleva lääkäri.
Kalle-Erik seisoo vieressäni, ja aina kun hän mainitsee Aleksin, hän kutsuu tätä nimellä Aksu, joka hämmentää minua ja Tolosta. Meille Aleksi on aina ollut Ale. Kaverukset pohtivat kenen luokse Kalle-Erik majoittautuisi ensi yöksi.
Rumpalin valtakunta
18:11
Tatu virittää rumpujen kalvoja soimaan tasaisesti eri puolilta kalvoa. Tomit ovat timmit, eivät lätise. Mun korvaan kuulostavat tosi hyvältä.
”Hyi yäk”, toteaa Tatu.
Rumpali ei taida olla samaa mieltä asiasta. Panen huomiolle, että Loosessa on tapahtunut muutoksia sitten viime käymiskerran. Työntekijöiden miehistönvaihdosten ohella lavalle on asennettu rumpuraiseri. Näinollen rumpali saa oman valtakuntansa lavalla. Aika kova uudistus, sillä kyllähän rumpalin pitää ehdottomasti päästä esille myös. Se myös luo lavaan dynaamisuutta visuaalisesti.
Näen Tatua vähän väliä, kun käyn Teatterikorkeakoulun Amica-ravintolassa lounastamassa. Tatu opiskelee valo- ja äänisuunnittelun yksikössä. Hän on hakenut rumpunsa Aleksanterin teatterilta, jossa hän työskentelee leipänsä eteen. Olemme joskus hakeneet sieltä lainaan lamppuja, jotka muistan kuumenneen hellanlämpöisiksi. Kyllä se LED-teknologia on huippujuttu.
Äänimies huutelee neuvojaan:
”Polje bassaria. Nyt voit lyödä snarea. Tomit!”
Tomit kuulostavat edelleen timmeiltä.
Liberten kuolema
18:39
Iso Auto kolmenvahvuisena jatkaa checkiään. Äänimiehiä on paikalla kolme, he tutkivat mikseristä taajuuskorjaimien Q-arvoja ja kompuroiden kompressointisuhteita. Viereemme tulee vanhempi herrasmies. Hän esittäytyy Leeviksi.
”Täähän meni kuin sarjakuvissa” tokaisen.
Leevi kertoo kyseessä olevan hänen järjestämänsä PJK-klubi, joka aikaisemmin pidettiin konkurssiin syöksyneessä Libértessä. Pop- ja Jazzkonservatorion nykyiset ja entiset opiskelijat voivat tuoda projektejaan näytille klubille. Klubi pyörii jo viidettä vuotta, nyt ensimmäisiä kertoja Loosen tiloissa. Spekuloimme Leevin kanssa Libertén konkurssia ja siihen mahdollisesti johtaneita syitä. Viimeiset päivät alkoivat olla käsillä, kun arkipäivinä kuusi yhtyettä soittaa samana iltana. Sama äänimies kehissä. Ei soundcheckejä kolmelle jälkimmäiselle bändille.
Huhut kertovat, että tilalle kuulemma suunnitellaan Sportjazz –baaria. Jos huhut pitävät paikkansa, olen ehdottomasti siellä. Lätkän MM-kisat flyygelillä säestettynä ei kuulosta yhtään hassummalta.
Leevi ohjeistaa Iso Autoa ennen esiintyvää Disable yhtyettä ja teknikkoja. Alkoholia ei saa viedä lavalle. Kyseessä on oppimistilaisuus.
Long live Rock ‘n’ Roll.
18.53
Yhtyeen solisti saapuu paikalle astellen suoraan lavalle varustautuneena pedaalein ja sonnustautuneena punaiseen pipoon sekä vaaleaan anorakkiin, jonka etutaskuun on survottu lapaset. Ilmestys tuo mieleeni partiolaisen ja trenditietoisen graafikon risteytyksen. Hän kokoaa ripeästi pedaalinsa ja aloittaa kombinaationsa heleästä ja vähemmän heleästä laulannasta. Välillä laulu muuntuu liukuvasti huudoksi äänekkäämmissä ja intensiivisissä kappaleiden kohdissa. Kuuntelen innolla, kun hän painaa päälle keskiääniä korostavan taajuuskorjainpurkkinsa. Laulusoundi kuulostaa aivan megafonilta. Laulut on nopeasti tsekattu bändin muun soinnin ollessa jo tasapainoinen.
Aleksi on kaivanut pussukastaan luuttunsa. Lääkärin työkaluna toimii yhtyeessä valkoinen kitara, joka leikkaussalin lailla on saanut paljon verta päälleen. Veri on kuivunut kitaraan tummanpunaisiksi läiskiksi. Mieleeni tulee Aleksi hinkkaamassa leikkaussalin pöydällä kitaraansa puhtaaksi fluoroskenttivalaistuksessa. Niin, paitsi yleensä hoitajat tai assistentit siivoavat kirurgin jäljet.
Kalle-Erik testaa laulujaan. Hän laulaa:
”Minä odotan..
Odotan..
Odotan...
Minä oo-o-oo-o-oo-o-oo-o-dotan”
Sitähän se onkin, odottamista. Odottamista. Odottamista. Odottamista, kunnes keikka alkaa.
Basisti Mikael ei pääse tsekkiin. Tämän kaltaisissa hetkissä huomaa basson roolin tärkeyden musiikissa. Biisit kuulostavat hyvältä kitaravalleineen, mutta jytä puuttuu.
Töölöön vai Sörkkaan?
19:21
Kipuamme kellarista päivänvaloon. Vaihdamme tervehdyksiä myös Akun kanssa. Tupakat syttyvät. Aleksikin polttaa. Vaikka onkin lääkäri. Jostain kuulin, että ammattikuntana lääkärit polttavat savukkeita kärkikastina verrattuna muihin aloihin.
Alkaa tyhjän tilan sumplimisen kiivas pohdinta:
”Tässä olis nyt yli kaksi tuntia aikaa”, toteaa Aleksi
”Mitäs sitten keksitään?”, kysyy Kalle-Erik
”Tai siis että mihin mennään?”, täydentää Tatu
”Mä asun tuossa aika lähellä”, taisteluparini ilmoittaa
Aku kertoo myös asuvansa suhteellisen lähellä, Torkkelinmäen kulmilla. Innostun ajatuksesta lähteä Suur-Kallioon mieluummin kuin taisteluparini luo. Tarjous on tietenkin kohtelias, mutta laulajan sisäiseen maailmaan kurkistaminen on varmasti helpompaa, kun pääsemme visiitille hänen kotiinsa. Aku tarjoaa mahdollisuutta, että lähtisimme metrolla hänen luokseen. Avopuoliso ei ole vielä kotona.
”Mehän mennään, jos sulla on kahvinkeitin”, totean.
Kaikillahan kai sellainen on. Ainakaan en ole elämässäni käynyt yhdessäkään suomalaiskodissa, jossa ei olisi jonkinnäköistä sumpinvalmistusvälinettä. Diili on sinetöity; lähdemme kohti Kampin keskusta.
”Kaupan kautta sitten” Tatu vaatii.
19:41
Metrossa bändi asettuu omaan loossiinsa. Yhtyeen jäsenten keskinäisistä keskusteluista heidän huomaa tunteneen toisensa kauan. Mitä kauemmin ihmiset ovat toisensa tunteneet, sitä pienempiä eleitä ja vähempiä sanoja tarvitsee toisen ymmärtämiseen. Kaverusten puheessa on kuultavissa selkeästi savolainen korostus, vaikka se onkin vuosien varrella sekoittunut helsinkiläiseen sanavarastoon. Savolaisten murretta olen Tornionjoenlaakson meänkielen ohella pitänyt Suomen murteista mahtavimpana. Näin ollen, vaikka aiheet liikkuvatkin jossakin rumpupallien muodokkuuden ja peräpukamien hämärässä välimaastossa, on silti poikien ulosantia miellyttävä kuunnella.
Saavumme Piritorille ja suuntaamme S-Markettiin sen kulmalla. Huomaan jo toistamiseen Akun olevan aito herramies. Hänen kulkiessaan edelläni hän jää pitämään minulle ovea auki. Jo toistamiseen. Sama tapahtui saapuessamme Annankadulta Kampin keskukseen. Käytöstavat kunniaan, vaikka rokkia soittavatkin.
Levittäydymme ympäri S-Marketia vain kohdataksemme toisemme uudelleen punaisella oluella täytetyn jättiläislaarin liepeillä. Mukaan on tarttunut köyhän miehen vaatimattomat eväät: roiskeläppiä, banaaneja, yksittäiskarjalanpiirakoita ja maksalaatikkoa.
Maksalaatikkoa. En ole syönyt sitä vähän yli kymmeneen vuoteen. Taisteluparini ja Aku jakavat mielihalunsa maksalaatikkoa kohtaan. En tarkalleen muista miltä se maistuu. He puhuvat jotakin maksalaatikosta.
Ulostaudumme takaisin Vaasanaukiolle ja Kalle-Erik pistää euron pitsaa poskeen innokkaana, kun astelemme tupakoiden kohti Pengerkatua.
20:02
Saavumme rapun eteen. Tajuan, että olen viettänyt aikaa viereisessä rapussa rutkasti viime keväänä ja menneenä kesänä satunnaissuhteen motivoimana. Sehän on parhautta, jos molemmille osapuolille se kyseisessä elämäntilanteessa vain suinkin passaa. Lempeä saa, kun sitä tarvitsee, mutta muuten voi keskittyä täysin omiin projekteihinsa.
Aku ei kuitenkaan elä irtosuhteessa, vaan Idan kanssa yhdessä. Kutoskerroksen kaksiossa, jonka rappukäytävässä on rakastamani vanha haitarimallinen Koneen hissi. Porraskäytävä vaikuttaa niin laajalta, että luulisi olevansa Eirassa. Laajaan rappukäytävän ja hissimatkan päässä odottaa kuitenkin jättimäisen kreivilukaalin sijasta tunnelmallinen kaksio. Eteisessä on niin paljon kenkiä, että en oikein keksi skloboilleni sopivaa paikkaa. Akun ja Idan koira tulee tarkkailemaan kengänasettamisprojektiani.
Panen heti merkille, että asunto on täynnä yksityiskohtia; kämpässä on ihan tuhottoman paljon kaikkea pikkusälää ja keräilyesineitä. Kuppeja on keittiön hyllykössä kunnon satsi. Osa on koristeellisia ja sävykkäitä osa blankoja. Seinien sisällä asuu selkeästi visuaalisesti virittäytynyt pariskunta. Mieleeni tulee Absoluuttisen Nollapisteen kappale Esinekeräilyn hitaus. Kurkkaan keittiön viereiseen työhuoneeseen.
Siellä on levällään vinopino maalauksia, hahmotelmia, akvarellitöitä, piirustuksia, kuivuneita ja tuoreempia värinappuloita. Muut menevät olohuoneeseen ja joku painaa playta. Musiikki täyttää huoneiston, mutta me jäämme Akun kanssa keittiöön keskustelemaan.
Kyselen esineistä. Akun mukaan se on Ida, joka tavaraa on taloon hamstrannut. Kysyn voinko keittää kahvit, ja etsiskelen suodatinpusseja. Aku laittaa hellaa tulille, ja kaivaa samalla maksalaatikon pussukastaan.
”Sä olit aloittanut jotkin uudet opinnot tänä syksynä?”, muistelen ennakko-oletuksenani.
”Joo, Viikissä. Bilsaa.”, Aku vastaa ja levittelee maksalaatikkoa tasaisesti paistinpannulle.
”Mitäs oot tykännyt?”, tiedustelen.
Aku kertoo ensimmäisestä vuodestaan yliopistolla. Puhumme yliopistoelämästä yleensä, maantiede-biologia kombinaatiosta ja ensimmäisen vuoden erityislaatuisuudesta opintojen parissa. Vilkaistuani olohuoneeseen huomaan yöpöydällä samoja kumeja, joita itse käytän. Kuittaan asiasta jotakin. Aku väittää niiden liittyvän johonkin yliopistotempaukseen jotenkin. En niele väitettä.
20:25
Siirrymme salongin puolelle, jonne pojat ovat asettautuneet taloksi. Vanhoista stereolaitteista graafisen taajuuskorjaimen nappien säätelemänä olohuone täyttyy taajuuksista. Kaikki syövät köyhän miehen eväitään – kylmänä.
”Me ollaan kylmän ruoan bändi”, ilmoittaa Tatu
Tajuan hänen ajaneensa itsensä heti nurkkaan, sillä olin vieressä todistamassa, kun Aku lämmitti tyytyväisenä maksalaatikkoaan paistinpannulla. Aleksi kertoo, että hänen verenpaineensa on poikkeuksellisen korkea. Kuin vanhalla miehellä. Asialle pitäisi tehdä jotain. Hyvin kuitenkin näyttää einekset maistuvan. Lääkäreillä on varmaan hankalaa. Kunnon taudit ymmärrän, mutta on tavallista kaikki, että kaikki pikkuvaivat ja epätavallisuudet suhteessa keskivertoon saavat lääketieteellisen luokituksen ja tuomio taattu.
Muistan, kun joskus teinivuosieni loppupuolella seurustelin lääkärin tyttären kanssa. Heidän lääkekaappinsa pursusi kaikenlaisia nappeja ja tabletteja rapisevissa alumiinilevyissään. Joka vaivaan ja puutokseen löytyi aina jokin lääke ja niitä käytettiin surutta aina, kun jokin oli vialla. Ja vähän muutenkin. Ennaltaehkäisevästi.
”Jätkä otti just mun bissen”, Tatu sanoo Aleksille
”Enkä, tää oli mun”, Aleksi vastaa.
”Eiku toi on”, Tatu pysyy kovana.
Kaikilla on hallussaan punaista olutta. Seuraus on turhankin klassinen.
20:45
Kulku parvekkeelle on kaksiossa blokattu pyykkitelinein ja kuivuvien vaatteiden avulla, joten lähdemme savukkeelle Tatun kanssa yläkertaan. Tolonen tulee mukaan ottamaan maisemakuvia.
Kutoskerroksesta ei ole pitkä matka kiivetä katolle. Muutamat portaat ja painavat rautaovet. Terassilta aukeaa hienot näkymät Etelä- ja Itä-Helsinkiin. Itäväylän keltaiset valot kiemurtelevat loputtomiin, johdattaen tasaisesti jatkuvan autovirran kohti kerrostalojen täyttämiä Itä-Helsingin lähiöitä.
Kutoskerroksesta ei ole pitkä matka kiivetä katolle. Muutamat portaat ja painavat rautaovet. Terassilta aukeaa hienot näkymät Etelä- ja Itä-Helsinkiin. Itäväylän keltaiset valot kiemurtelevat loputtomiin, johdattaen tasaisesti jatkuvan autovirran kohti kerrostalojen täyttämiä Itä-Helsingin lähiöitä.
”Nii olitteko te ollu jossain reissussa vai?”, muistelen kuulleeni jossakin kohtaa ohimennen.
”Oltiin Kreetalla Alen kanssa. Vähän rantsussa. Ja kiipeilemässä. Oli aika vaikuttavat näkymät”, Tatu vastaa samalla tarkkailen kattoterassilta avautuvaa maisemaa.
Kiipeily on erittäin mukavaa puuhaa. Itsekin pidän lajeista, joissa vastustajana ovat lähinnä omat kyvyt; itsensä voittaminen tuntuu aina parhaalta. Eritoten kiipeily on kaikessa keskittyneisyyttä vaativassa suorituksessaan äärimmäisen meditatiivista ja rauhoittavaa. Putoamisenriskistä johtuva jännitys on mahtava tunne. Jännitys. Siitä minä nautin.
”En tiennyt että te kiipeilette Aleksin kanssa”
”Joo, onhan tuossa tullut kiipeiltyä.”
Kiipeilyn lisäksi jutustelen Tatun kanssa meneillään olevista projekteista opiskelujen saralla. Kaverilla tekemistä äänisuunnittelussa tuntuu riittävän. Eikä hommat tekemällä lopu.
”Vähän kaikennäköistä tässä on nyt meneillään.” Tatu toteaa tyhjentävästi.
Tatu on äänittänyt ja miksannut Iso Auton ensimmäisen EP:n. Ensimmäisen täyspitkän valmistuksessa hän päätyi myös miksaamaan kappaleet, sillä hommaan lupautunut äänittäjä-miksaaja ei pysynyt aikataulussaan lupaustensa suhteen. Levyn julkaisupäivä antanut enää myöten, joten Tatu pääsi liukujen ja namiskojen ääreen.
Ilta on jo hämärä. Tolonen kiroilee salamalaitteensa toimimattomuutta. Filmi ei valotu.
Nostalginen levyraati
21.12
Palaamme savukkeiden jälkeen kaksioon, jossa pojat ovat laittaneet tuulemaan. Stereoista pauhaa Linkin Park. In the end tuo mieleeni vitosluokan. Skeittikengät, Moon TV:n, Tony Hawk 3 piraattipleikkaripelin ja MTV:n. Californicationin. Eminemin. Offspringin Smash–albumin...
”Ei hitto, kuka tän oikeen laitto”, Tatu kysyy
”Oisko mitään pikku levyraati, vuorotellen biisit”, Aleksi heittää
Kaikki ovat myöntyväisiä.
Rajoitteena toimii Akun Spotifyn ensisilmäyksellä suhteellisen satunnaisesti koottu Rokkilista. Välillä on hyvä rajoittaa itseään.
Rajoitteena toimii Akun Spotifyn ensisilmäyksellä suhteellisen satunnaisesti koottu Rokkilista. Välillä on hyvä rajoittaa itseään.
”Nyt lähtis”, Kalle-Erik toteaa laittaen Misfitsiä soimaan
”Ei hitto, tää on ollu meikäläiselle aika tärkeä biisi, mutta peiteversiona”, ilmoitan. Duff McGagan on ollut joskus se the basisti, ja kun hän Use your Illusion livetallenteessa veivasi Attitudea, olin aika myyty.
Silmääni soittolistasta sattuu Iggy Pop, tykitän ”I wanna be your dog” –kappaleen hifi-kaittumiin.
”No nyt on lahjakas kosketinsoittaja”, joku toteaa.
Todellakin.
Tatu laittaa jonkin todella häiriintyneen japanilaisen noise-bändin biisin soimaan. Video on mielenkiintoinen. Kaverit paiskovat tavaraa ja huutavat. Saavutettu äänimassa on suhteellisen painostava. Showelementit ovat myös yhtyeellä kunnossa. Tatu kertoo bändin saapuneen jollekin klubikeikalleen puskutraktorilla – ajaen suoraan seinän läpi lavalle. Siitäkin on jonkin sortin tallenne olemassa. Emme kuitenkaan löydä sitä. Lukijat voivat etsiä sen itse, jos kiinnostaa.
R. Kellyä, The Who:ta..
Jossakin vaiheessa nostalginen levyraati etenee siihen pisteeseen, että sterkoissa raivoaa Limp Bizkitin My Generation. Aleksi oli jopa käynyt heidän keikallaan Nosturissa. Oli kuulemma ollut pomppiva meininki ja jengit täpinöissä raivokkaasti hyppineet mukana.
”Joo, kyllä siinä oli sellaista fiilistä, että jengi tuli nostalgisesti muistelemaan tuota aikaa. Vanhat biisithän siellä jengin sytytti”, Aleksi kuvailee
Sitähän on tosiaan todettu, että keskimäärin eniten nostalgiseksi musiikiksi jää koko elämäksi niiden yhtyeiden musiikki, jota ihminen on kuunnellut kolmentoista ja kuudentoista ikävuoden välillä; teini-iän kriittisimmän kauden aikana, jolloin fanitus on äärimmäisen kokonaisvaltaista, ja musiikki usein tärkeää oman identiteetin määrittämisen kannalta.
Menneisyyden vankeina istumme sohvalla. Kappaleet pakollakin herättävät vahvoja tunteita.
Basisti saapuu, lähdön aika
21:29
Kesken Limp Bizkitin biisin ovikello soi. Aku käy avaamassa oven. Basisti on talossa.
”Täällähän ne bloggarit on”, Mikael toteaa istuutuessaan isännän viereen sängynlaidalle.
Biisejä valitaan vielä muutama. Olutta kuluu nopeampaan tahtiin kuin aikaisemmin. Lähdön hetket ovat käsillä. Montaa minuuttia Mikael ei ehdi olemaan ilman päällystakkia, kun pitääkin jo lähteä. Juuri yhden oluen verran, sitten onkin jo mentävä. Pakolliset hävinneiden hanskojen etsinnät ja matka voi alkaa.
21:48
Mikael on saapunut Teatterikorkeakoulun kekkereistä. Basso meni vaan vaihtoon. Nyt mukana on kontrabasson sijasta Rickenbacker–kopio. Bileet olivat kuulemma ”ihan jees”.
”Jotakin jazzia soitettiin.” Mikael toteaa tyhjentävästi.
Muistan ikuisesti ensimmäisen kerran, kun näin Mikaelin soittavan. Silloin hän myös saapui paljon muun yhtyeen tulon jälkeen – suoraan toiselta keikalta. Ei soundcheckiä. Kolmiraitabyysat ja pipo päässään hän käveli suoraan lauteille ja löi nauhattoman bassonsa kiinni. Rokkasi täysiä puoli tuntia, pakkasi kamansa ja lähti matkoihinsa. Kaikki kävi äärimmäisen nopeasti.
Teatterikorkeakoulun kekkerit ja kontrabasso tuovat mieleeni työpaikkani klubi-illan, jossa kuulin Mikaelin soittavan myös läskibassoa. Rokkibassottelun lisäksi häneltä irtosi myös kirpsakat free jazzit. Soitanta oli väkevää ja yleisö varpaillaan.
Olin vaikuttunut.
En varsinaisesti ollut koskaan tiennyt Mikaelista muuta, kun että hän soittaa bassoa, on Aleksin pikkuveli ja opiskelee musiikkia. Ennen Pop Jazz–konservatoriossa, nykyisin Sibelius akatemialla. Hänestä on välittynyt aina tietty mystisyys, joka kiehtoo. Lavalla antaa kaikkensa instrumenttinsa välityksellä, ja sitten nopeasti katoaa yöhön keikan jälkeen.
Metrossa kiinnitän huomiota hänen valkoisiin villasukkiin – toimivat loistavasti mustien kiiltonahkapiikkikärkikenkien kanssa. Päällään hänellä on vihreä takki jossa on ”Saana 1029m” hihamerkki.
”Ootko kiivennyt Saanan huipulle?”, kysyn
Vastauksena kuulen jotakin lapsuudesta, takista ja vanhemmista. Aleksi kommentoi tilannetta jotenkin, Mikael täydentää ja Aleksi jatkaa. Vieläkin jäi epäselväksi kävikö Mikael siellä itse vai olivatko ne sittenkin vain vanhemmat - tai molemmat. Oliko takki perintötakki tai jotakin. Oikeastaan en jää janoamaan tietoa Saanan valloituksesta. Mysteerit ovat ihan ok.
Sotasuunnitelma
22:05
Saapuessamme Loosen edustalle, haluaa Tolonen napsauttaa klassisen valotaulukuvan. Ei niitä bändin nimiä nyt turhaan siihen tauluun laiteta.
”Siihen alle asetutte nätisti”, Tolonen ohjeistaa kuin koulukuvaaja konsanaan
”Otetaan lätkäpose”, vaatii Mikael
Jokseenkin on pahan näköinen joukkue. Tai koululuokka.
Kellarin takahuoneen uumenissa Iso Auto asettautuu pöydän ääreen pohtimaan biisijärjestystä ja setin draamankaarta. Istuudun alas ja kuuntelen sivukorvalla kiivasta ideamyllyä:
”Joo, seesteisesti se!”
”Soitetaan toi helvetin nopeesti!”
”Patonki tohon väliin.”
”Edeltävä on kuitenki raskas”
”Ei Haltiaa vielä tohon kohtaan!”
”Toi on parempi tossa!”
”Nyt on hyvä!”
Pojat ovat päässeet yksimielisyyteen ja vaihtavat esiintymisasuja päälle. Tatun hihaton paita on vähintäänkin paljastava. Nännit jäävät lähestulkoon kokonaan näkyviin.
”Makee paita. Just tiukka leikkaus.”, totean
”Tää oli siellä Kreetallakin mukana, mä kiipesin tää päällä!”, Tatu kertoo.
Paidasta on selkeästi puolet revennyt pois Kreetan jonkin kaltevan kallioseinämän terävään kulmaan.
Taika-aika
22:22
Lemppariaika. Ainoa 00:00 ja 11:11 lisäksi, jossa on neljä samaa numeroa. Sitä sattuu välillä katsomaan kelloa juuri tuolla maagisella minuutilla. Esteettisesti se on erittäin kaunis kellonlyömä, juuri digitaalisessa muodossa. Vähän kuin kellomestarin lempiaika ”kymmentä yli kymmenen” –näin vanhoissa viisarikelloissa. Sehän on todettu ihmissilmälle miellyttävimmäksi kellonajaksi; viisarien kulma on ihmissilmälle kaikkein esteettisin ja harmonisin. Tällä harmonisella kellonlyömällä painelemme Tolosen kanssa viimeiselle savukkeelle ennen soitantaa. Kahdeksan minuuttia aikaa.
KEIKKA OLI VÄLISSÄ.
Aallot lakkaavat
23:12
Keikka on ohi. Kalle-Erik painelee kitaransa kanssa takahuoneeseen. Muut jäävät lavalle. Tatu irroittaa peltejä ja taittelee ständejä. Mikael ja Aleksi irrottavat pedaaleita ja kaapeleita. Vihreät valot palavat. Äänimiehet kiirehtivät lavalle purkamaan mikityksiä. Yleisö siirtyy nopeasti kohti yläkerran baaritiskiä. Tilanne on jollakin tavoin raadollinen näky; äsken pojat antoivat itsestään kaiken, ja nyt ilman hengähdystaukoa show:n päätteeksi purkavat kaiken pois. Taustamusiikkina purkuun soi Queens of the Stone Agea.
Go with the flow.
Käärin savukkeen ja lähdemme röökikarsinan lempeään viileyteen.
Seesteiset jälkimainingit
23:31
Kun saavumme takaisin alakertaan, on lava tyhjentynyt kokonaan. Rummut ovat kadonneet. Tatu niiden mukana. Rumpalin osuus on raskas kamojen tuonnissa. Pienikokoinen vahvistin kulkeutuu vaikka kädessä ja julkisissa mukana, mutta pieninkään rumpusetti harvemmin mahtuu muuhun kuin penkit alas lyötyyn henkilöautoon. Yhtyeen loput jäsenet ovat siirtyneet yläkerran pöytään.
”Joo, Tatu lähti jo teatterille.” Aleksi kertoo tilanteen
”Otetaanko me tässä vielä muutamat helpot?”, kysyy Tolonen
Yksimielisesti jäämme Looseen ja remmi asettautuu miestenhuoneen läheiseen pöytään. Otamme muutaman lisätuolin täydentämään kaartimme tarpeita. Mikael harmittelee esiintyjäoluen hintaa. Neljäviiskymmentä. Hän puhuu jotakin omien oluiden kaatamisesta vessassa. Juuri näin.
Otan puheeksi Om-tarran Kalle-Erikin kitarassa ja tiedustelen onko hän koskaan käynyt Intiassa.
”En ole koskaan käynyt, mutta se on aika hyvä elämänohje noin yleensä. Sellainen tavoite tai maali mitä kohti kulkea.”, hän vastaa.
Rauhallinen kaveri.
Koko porukka näyttää aika seesteiseltä ja tyytyväiseltä.
Juttelemme Akun kanssa laulusoundiestetiikasta ja megafonisoundista. Hän kertoo aloittaneensa laulamisen yliopiston kuorossa. En olisi heti tullut ajatelleeksi, kun kuuntelin herrojen tuotantoa. Hän tuskailee frakin ostamista; sellainen tarvitaan esiintymiseen, ja sen vuokraaminen ja ostaminen ovat äärimmäisen hintavia toimituksia. Kerron, että mulla on ollut kymmenen vuotta kaapissa pölyyntymässä frakki ja halutessaan Aku voisi tulla sovittamaan sitä. Kerron sen olevan vähän kauhtunut, mutta sopisi varmasti, vähän rokkenrollia mukana siinäkin.
Hän innostuu ajatuksesta ja sovimme treffit seuraavalle viikonlopulle.
”Rahulii tarttis”
00:13
Seurueeseemme saapuu kaksi neitokaista. Mulle jää hieman epäselväksi, mutta kaipa joku Iso Auton tyypeistä tuntee ne jostakin. Juttelen toisen kanssa. Hän kertoo olevansa viulisti. Mutta kaikkea muuta kuin perinteisen stereotypian mukainen. Hän kertoo soittavansa klassista, mutta on pukeutunut kuin street tanssija. Hän on vienyt kielenkäyttönsä omaksi överislangiksi. Mua huvittaa tämä puhetyyli ja sanavalinnat. Äärimmäisen kummallinen on esimerkiksi hänen sanansa rahalle.
”Rahuli”
Mikä hiivatun rahuli?
Hän kutsuu rahaa rahuliksi. Rahuli. Mun on vaikea enää keskittyä. Juttelemme muusikoiden palkoista ja työllisyydestä, ja tämä sana vilkkuu koko ajan keskustelussa. Rahuli.
Lähden karkuun.
Ensi kertaan
00:47
On aika erkaantua. Kävelemme ulos. Hyvästelemme tienristeyksessä. Ensi kertaan. Kättelemme. Kiitos. Oli nastaa. Joo nähdään. Oli hauskaa hei. Kyllä.
